Leppävirran Riihilahdelta lähtöisin oleva Olli Vänttinen juoksi tiensä Kuopion torilta kansainvälisiin ammattilaiskilpailuihin ja Amerikan halki kulkeviin ultrajuoksuihin. Leipurin ammatin oppinut mies nousi 1920‑luvun sitkeimpien pitkänmatkanjuoksijoiden joukkoon, koki dramaa rahamaratoneissa ja lumikenkäkilpailuissa ja palasi lopulta Suomeen elämään eläkepäiviään Paavo Nurmen avustuksella.

Olli Vänttinen syntyi vuonna 1897 ja kasvoi Leppävirran ja Kuopion maisemissa. Nuoruudessaan hän toimi marjojen myyjänä Kuopion torilla ja myi sanomalehti Savon numeroita viiden pennin hintaan. Helsingissä hän opiskeli leipurin ammattiin ja valmistui vuonna 1919. Savolaisuus jäi häneen pysyvästi, vaikka elämä vei hänet myöhemmin kauas valtameren taakse.

Olli Vänttisen tarina juoksijana alkoi 15-vuotiaana vuonna 1912. Olli möi Kuopion torilla marjoja ja katseli urheilukilpailujen ilmoituksia. Kun ohjelmassa oli tunnin kestävä juoksukilpailu, Olli lähti uteliaana kilpailuja katsomaan aidanraosta kurkkien. Pian hän ei enää malttanut seurata sivusta. Hän piilotti mustikat ja päällyshousunsa pajupensaikkoon, riisui itsensä juoksukuntoon ja ryntäsi radalle juoksijoiden kannoille. Kymmenen kilometriä hän pysyi mukana, kunnes toimitsijat vetivät hintelän pojan pois radalta, jottei hän tappaisi itseään.

Seuraavana vuonna Olli nähtiin ihan luvallisesti kilpailuissa mukana ja pian hänestä tuli tunnettu juoksija. Vuonna 1920 Vänttinen voitti TUL:n mestaruuden 25 km:n juoksussa. Vuonna 1923 hän juoksi 25 km aikaan 1.28.30 ja ensimmäisen maratoninsa reilusti alle kolmen tunnin.

Vuonna 1924 hän lähti Amerikkaan – avarammille asuinsijoille, kuten hän itse sanoi. Hän oli 26‑vuotias ja täynnä tarmoa. Olli juoksi Finnish American Athletic Clubin joukkueessa kolmena vuonna New Yorkin halki, samassa joukkueessa mm. Ville Ritolan kanssa. Joukkue voitti kolmesti.

New Yorkissa, Brooklynissä, hänestä tuli leipuri, “paakari”, ja samalla hän löysi uuden maailman: pitkänmatkanjuoksun ammattilaiskilpailut, rahamaratonit, lumikenkäjuoksut ja sirkuskaravaanit.

Vuonna 1928 Amerikan halkijuoksu oli hänen uransa dramaattisin vaihe. Maailman pisin maratonjuoksu, Los Angelesista New Yorkiin, on värikäs ja vaarallinen seikkailu. Keväällä Los Angelesista starttasi 299 juoksijaa, heidän joukossaan oli 14 suomalaista. Päivämatkat olivat 80–100 kilometriä pitkiä. Olli pysyi kärkiryhmässä Chicagoon asti. Hän oli loistokunnossa, mutta juuri siksi hän oli joillekin epämiellyttävä “musta hevonen”. Chicagossa auto ajoi yllättäen hänen päälleen. Hän joutui keskeyttämään kisan johtoasemasta 28 päivän jälkeen, kun 25 000 dollarin palkinto oli jo kangastanut silmissä. Olli oli vakuuttunut, että onnettomuus oli järjestetty, sillä hänet haluttiin pois kisasta. Hän ei saanut voittaa vedonlyönnin takia.

Seuraavina vuosina hän kilpaili Montrealissa hevosia vastaan, juoksi lumikengillä Quebecistä Montrealiin, osallistui 500 mailin viestijuoksuun, jossa juoksijoiden mukana kulki tanssivia tartaarineitoja, vatsastapuhuja Fatima, tulisoihtujen nielijä ja varvastaiteilijoita. Hän juoksi viskimainokset selässään, koska mainosdollarit olivat ainoa tapa ansaita elantoa. Hän tiesi, että rahamaratonit olivat enemmän bisnestä kuin urheilua, mutta rahaa tarvittiin elämiseen.

Suomalaiset olivat näiden ultrajuoksujen sitkeimpiä hahmoja. Sääolosuhteet saattoivat olla hyvin vaativia. Kilpailijoiden kasvoista ei aina voinut tunnistaa, keitä he olivat – tuuli, sade, hiekka ja mutavelli kuluttivat heidät lähes tunnistamattomiksi. Kerran keväisessä Ohiossa myrskytuuli nosti kevyen 155 senttisen Ollin ilmaan ja kuljetti häntä eteenpäin ilman jalkaa heilauttamatta. Olli nauroi tälle tarinalle usein.

Vänttinen palasi Suomeen välillä. Hän tuli tervehtimään, kertomaan kuulumisia, tapaamaan vanhoja tovereita. Hän matkusti vaimonsa Syynen kanssa, lapsia heillä ei ollut. Heidän perheeseensä kuului myös Pekka-kissa, valtava kolli, joka matkusti valtameren yli omassa läpinäkyvässä laatikossaan ja tarvitsi enemmän papereita maahanpääsyyn kuin isäntäväkensä. Pekka kävi WC:ssä kuin ihminen ja sähisi siivoojille - näin kertovat ajan sanomalehdet.

Suomessa Olli juoksi vielä omia matkojaan. Hän juoksi 160 kilometriä 15 tunnissa ja 13 minuutissa, käveli vain kilometrin verran, vaikka sai isoja rakkoja jalkoihin. Hän juoksi 80 kilometriä rankkasateessa ja myrskyssä, eikä pysähtynyt kertaakaan. Hän juoksi, koska se oli hänen tapansa olla olemassa. Kun häneltä kysyttiin, miltä tuntui, hän vastasi: “Oolreit.”

Olli keräsi rahaa, joilla autettiin järjestämään suomalaisten urheilijoiden kilpailumatkoja rapakon taakse. Vanhetessaan hänestä tuli käsilläänkävelijä. Laivamatkoilla matkustajat katselivat häntä, kun hän kiersi laivan kannen käsillään, pieni mies, mutta jäntevä kuin nuorukainen. Hän sanoi, että se riippui tuulesta, millä päin hän kulki – käsillä vai jaloilla.

Lopulta, 72‑vuotiaana, hän jäi Suomeen. Paavo Nurmi auttoi häntä saamaan asunnon Helsingistä. Hän eli säästöillään ja eläkkeellään, kävi talvisin Floridassa ja vietti vanhuudenpäivänsä kotimaan rauhassa.