Loviisa Kettunen avioitui suutari Taavetti Vänttisen kanssa vuonna 1896. Nuori pari asettui asumaan Joutenjoen torppaan Kangaslammille. Perhe kasvoi kuudella lapsella. Torppaa asutti vanhempien lisäksi 4 poikaa ja 2 tytärtä sekä Taavetin äiti Maria Vänttinen, joka oli muuttanut asumaan Joutenjoelle vuonna 1903.

 

Perhe muutti 1910 Hevossaaren torppaan, jossa perhe kasvoi vielä yhdellä pojalla. Vuonna 1912 Vänttiset muuttivat Saviahon torppaan, joka kuului Lumpeelan taloon.  Torppa oli tuvan ja kaksi kamaria käsittävä vanha sotilastorppa, joka perimätiedon mukaan oli rakennettu sotilastorpaksi vuonna 1808. Taavetin ja Loviisan perheestä tuli viidennet asukkaat Saviahoon. 

Saviahon torppa sijaitsi Pisamalahden rannalla Joutsenlahdesta tulevan talvitien varrella. Kangaslammin kirkolle matkaa kertyi puolitoista kilometriä. Saviahossa perheeseen syntyi nuorimmainen lapsi vuonna 1915 ja perheeseen kuului silloin 10 henkeä.

 

Taavetti harjoitti suutarin ammattia kotonaan ja teki torpankontrahtiin kuuluvat possakat.  Euroopassa riehui vuosina 1918–1919 pandemia, jonka aiheutti harvinaisen tappava influenssavirus. Kansan suussa tämä pelottava tauti sai nimen espanjantauti. Puolentoista vuoden aikana tauti surmasi noin 30–100 miljoonaa ihmistä. Espanjantauti oli luonteelta tavallisen influenssan kaltainen, jonka oireina olivat yskä, kuume ja särky. Jälkitauteina se saattoi aiheuttaa muun muassa keuhkokuumeen.

 

Tuohon aikaan ei kuitenkaan ollut lääkkeitä, jotka olisivat tehonneet ärhäkkään virukseen. Pelkästään Suomessa tähän tautiin kuoli noin 25 000 ihmistä. Taudin uhreihin lukeutui myös Saviahon Taavetti Vänttinen, joka menehtyi ainoastaan 46-vuotiaana vuonna 1919. Parin päivän päästä häntä seurasi äitinsä Maria. 

Loviisa jäi lastensa kanssa asumaan torppaa ja selviytyi kontrahdin velvoitteista. Mainittakoon, että miestyöpäivän tekijän piti olla 24-vuotias, joten kaksi yli 20-vuotiaan työpäivää tarvittiin yhteen miestyöpäivään.  Vuonna 1923 Loviisa sai lunastettua torpan torpparilain perusteella itselleen. Vuosina 1933–1934  rakennettiin uusi asuinrakennus.

 

Vuosikymmenen loppupuolella muutti pojista kolme ja vanhin tytär pois Kangaslammilta ja Loviisan kanssa jäi vanhin poika Väinö, nuorin poika Armas sekä tytär Iida. Vuonna 1945 Armas avioitui ja muutti Rantasalmelle.
 

Loviisan pojista Eero Vänttinen (1909–1993) palasi Saviahoon vaimonsa Ainon ja lapsiensa kanssa 1946. Eero otti haltuunsa isännyyden. Muuttokuorma ajoi naapuriniemessä olevan talon pihaan, mistä perhe ja tavarat soudettiin vastarannalle. Saviahoon ei ollut edelleenkään kärrikelpoista tietä. 

Anders Edward Roni on syntynyt Varkaudessa vuonna 1870. Hänen äitinsä oli Leppävirran Luttilan Vänttilästä kotoisin oleva Fredrika Lovisa Vänttinen. Varkauden Vänttilässä lienee valinnut poikeuksellisen edistyksellinen ajattelumaailma, sillä perheen vesoja on koulutettu paljon ja rohkaistu erilaisille työurille. Anders Roni on siitä mitä loistavin esimerkki. 

 

Anders Roni lähti merille jo 16-vuotiaana vuonna 1886. Hän suoritti aliperämiestutkinnon vuonna 1891, kauppalaivurin- ja perämiestutkinnon 1893, höyrylaivapäällikkötutkinnon 1895 ja merikapteenin-tutkinnon 1896.

 

Vuosina 1900 —1918 hän toimi Viipurin merikoulussa ensin apuopettajana, sitten toisena opettajana ja vuodesta 1904 alkaen johtajana. Vuonna 1918 hänet nimitettiin merenkulunylitarkastajaksi merenkulkuhallitukseen.

 

Viipurissa ollessaan hän virkansa ohessa toimi merikelpoisuuden katsastajana ja merimieshuoneen asiamiehenä, raastuvanoikeuden meriasiaintuntijana ja kompassintarkastajana.

 

Roni harjoitti melko laajaa kirjallista toimintaa. Vuonna 1905 hän senaatin toimeksiannosta tarkasti kolleega Fr. M. Sdhwindtin toimittaman ruotsalais-suomalaisvenäläisen merisanaston ja suomensi useita merenkulun oppikirjoja. 

 

Viipurissa hän oli kunnallisissaluottamustoimissa ja laivanpäällysmiesyhdistyksen puheenjohtajana. Syvästi uskonnollisena hän toimi myös kirkollisissa luottamustehtävissä ja uskonnollisissa yhdistyksissä, jopa  säännöllisesti pyhäkoulunopettajana Viipurissa ja Helsingissä.  

Heinäveden Vänttisten sukuhaaraan kuuluva Helmi Karvinen meni naimisiin Martti Vänttisen kanssa vuonna 1944. Tullessaan kotiminiäksi Alapihan Vänttiseen, talossa asui tuolloin myös Martin veli Väinö perheineen, appiukko Alfred ja seitsemän siirtolaista, 14 henkilöä kaiken kaikkiaan.

 

Evästä sai siis pöytään kantaa. Lauantaisin tehtiin kaksi mahtavaa perunakukkoa, yksi pöydän molempiin päihin. Helmillä ja Väinön vaimolla Annalla oli keittiövuorot viikon välein. Omia tiloja ei nuorelle parille alkuun ollut, vaan heidän petinsä oli talon isossa tuvassa.

​

Työtä riitti Alapihassa, sillä karjaa oli toistakymmentä päätä ja hevosiakin kolme. Siihen aikaan se oli paljon. Tuli aika, jolloin Helmi ja Martti asuivat lastensa Erkin ja Taimin kanssa keskenään. Appiukko Alfred kuoli vanhuuttaan vuonna 1956.

 

Helmin elämään on sisältynyt oma osuutensa tragediaa; molemmat pojat menehtyivät ennenaikaisesti. 

​

Helmi piti paljon ulkotöistä. Siskonsa Saimin kanssa hän kertoo kiertäneensä kylälläkin viljan leikkuussa ja tähkien keruussa. Ja peltotöitä riitti kotonakin.

 

Helmi oli myös käsitöiden taitaja. Mattoja maalaistalossa ilman muuta oppi kutomaan. Helmin emännyyden aikana Viitalahdessa toimi aktiivisesti Viitalahden sonniosuuskunta aina 1940-lopulta 1960-luvun alkupuolelle saakka. Astutusta oli viikoittain, ja avustustoimet lankesivat usein myös tämän talon emännälle.

 

- On tässä oltu rekenä jos kelkkanakin, on Helmi kertonut pilke silmäkulmassa. 

​

Eino Vänttinen oli sukumme menestynein sotilas, mitattiinpa sitä saavutetulla sotilasarvolla tai niillä monilla vastuullisilla tehtävillä, mihin hän joutui talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa.

​

Eino syntyi Joroisissa ammatisoitllana työskennelleen Johannes Vänttisen perheeseen. Perhe muutti Rantasalmelle Einon ollessa 2-vuotias. Hän osallistui kansalaissotaan valkoisten puolella Varkaudessa ja Viipurissa. Tämän jälkeen hän siirtyi sotilasuralle.

 

Yleneminen oli nopeaa:  jo 1919 hän yleni vänrikiksi, vuonna 1921 hänestä tuli luutnantti, vuonna 1924 kapteeni, vuonna 1932 majuri ja vuonna 1940 everstiluutnantti.

Ennen toista maailmansotaa Eino Vänttinen toimi eri joukko-osastoissa kouluttajana ja komppanianpäällikkönä sekä pataljoonankomentajana.

​

Talvisotaan Eino Vänttinen komennettiin pataljoonankomentajaksi (Er.P 5). Jatkosodassa hän toimi jalkaväkirykmentin komentajana (JR 43) koko hyökkäysvaiheen ajan. Hyökkäysvaiheen jälkeen hänet komennettiin koulutustoimiston päälliköksi, koulutuskeskuksen johtajaksi ja aliupseerikoulun komentajaksi.

 

Kannaksen suurtaisteluissa Eino Vänttinen oli reilun kuukauden jalkaväkirykmentin (JR49):n va. komentajana Vuosalmella. Tämän jälkeen Eino Vänttinen toimi linnoitussuunnittelu-upseerina, henkilötäydennyskeskuksen ja aliupseerikoulun johtajana. Ennen siirtymistään reserviin täysin palvelleena 16.07.1945 hän oli vielä kuukauden pataljoonankomentajana.

​

Vuonna 1945 tapahtuneen Puolustusvoimista eroamisensa jälkeen Eino Vänttinen teki siviiliuran opettajana eri paikkakunnilla muun muassa Raahessa ja Loimaalla. Hän suoritti Turun yliopistossa  kasvatus- ja opetusopin tutkinnon sekä myöhemmin opetusopin kandidaatin tutkinnon.

​

Eino Vänttinen oli opettajana värikäs persoonallisuus. Vänttinen oli kookas, kovaääninen ja sotilaallisen ryhdikäs mies. Hänen opetusmetodinsa herättivät hymyilyä, kummastusta ja kunnioitusta.. 

Klara Wänttinen syntyi 1875 Muolassa Ruskealan nimismies Smedbergin tyttäreksi. Käytyään Sortavalan seminaarin ja valmistuttuaan kansakoulunopettajaksi, solmi hän avioliiton silloisen Sortavalan seminaarin lehtorin Ernest Wänttisen kanssa. Perhe muutti jo samana vuonna Kotkaan, missä lehtori Wänttinen sai opettajatoimen sikäläisessä ruotsalaisessa yhteiskoulussa. Kotkassa asuminen ei kuitenkaan ollut pitkäaikaista, sillä perhe muutti jo parin vuoden kuluttua vuonna 1899 Jyväskylään, jossa Ernest Wänttinen toimi Jyväskylän lyseon lehtorina ja rehtorina. 

 

Klara Aurora Wänttinen oli aikanaan näkyvä ja vaikuttava henkilö Jyväskylässä ja myöhemmin Helsingissä.  Taiteellisia lahjoja omaavana henkilönä, laulajana ja lausujana, hän rikastutti erilaisten tilaisuuksien ohjelmaa säännöllisesti. Myöhemmin hän toimi aktiivisesti nais- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä.

 

Klara Vänttinen piti lausuntailtoja myös Jyväskylän ulkopuolella. Arvioissa hänen lausuntaansa kuvailtiin taipuisaksi, heleäksi ja hyvin koulutetuksi, jonka hienot tunneväreilyt ja vakava päätos tempasivat kuulijan ehdottomasti mukaansa. Ennen kaikkea hän tulkitsi runoja sydämensä pohjasta.

​

Klara Wänttistä toimi myös liikealalla. Puolisonsa, rehtori Ernest Wänttisen kuoltua hän perusti Jyväskylään kahvila- ja ruokalaliikkeen, joka myöhemmin laajentui myös suosituksi matkustajakodiksi. 

Otto Vänttinen syntyi Kangasniemellä maanviljelijän pojaksi. Jo nuorena Otto joutui lähtemään pois kotoa ja etsimään elatuksensa maailmalta. Monien muiden ikätoveriensa tavoin hän muutti töiden perässä Kymenlaaksoon, jota myös savolaisten Amerikaksi kutsuttiin.

 

Vuonna 1893 Vänttinen muutti Kymiin ja aloiti työt Karhulan sahalla. Vuonna 1906 Otto siirtyi Kyminlaakson Osuusliikkeen edeltäjän, Helilän Maito-osuuskunnan hevosmieheksi.

​

Kymiin tultuaan Ottoa innoitti paikkakunnalla nouseva työväenliike. Kymin Työväenyhdistykseen hän kuului sen alkuajoilta asti, ollen pitkät ajat johtokunnassa sekä puheenjohtajana. Hänellä oli merkittävä rooli myös paikallisen Työväentalon rakennuksessa. Kunnalliseen toimintaan Otto otti myös osaa tehokkaasti ja menestyksellä, toimien Kymin kunnanvaltuustossa 16 vuotta.

 

Otto Vänttinen oli työteliäs ja hänen toimintansa paikkakunnan työväenliikkeessä oli tuloksellista ja kunnioitusta ansaitsevaa. Aikalaiset mainitsevat Oton   rehtinä ja työtäpelkäämättömänä miehenä, joka uhrasi suurimman osan ajastaan meidän kaikkien yhteisen asian hyväksi.

​

Myös kaksi Oton pojista, Arvo ja Armas, toimivat kunnallisissa luottamustehtävissä kuin myös hänen vaimonsa Karoliina Vänttinen. 

​

Lydia Sikanen syntyi Joroisissa kartanon tyttäreksi rusthollari Aleksander Sikasen perheeseen vuonna 1873. Vuonna 1896 Lydia meni naimisiin ammattisotilas Johannes Vänttisen kanssa. Perheeseen syntyi Joroisissa kaksi poikaa: Eino Julius ja Lauri Johannes.

 

Vuonna 1899 Vänttiset muuttivat Rantasalmelle, josta he hankkivat omistukseensa Puikonniemen kartanon. Päärakennuksessa oli kuusi huonetta. Sikala ja navetta oli tehty betonista, ja navetassa oli paikka 30 lehmälle. Kaikkiin rakennuksiin oli vesijohto. Tilalta myytiin maitoa osuusmeijeriin ja lihaa ja munia paikkakunnalle. Metsästä myytiin saha- ja polttopuita. Tilalla oli turvepehkutehdas, joka toimi hyvällä menestyksellä. Johannes Vänttinen ei ehtinyt kauaa isännöidä kartanoaan, vaan hän kuoli heinäkuussa 1912.

 

Kartano jäi perikunnalle, jonka pääosakkaana oli leskiemäntä Lydia Vänttinen. Perheeseen oli syntynyt Rantasalmella vielä Vilho Aukusti (1900), Aino Hellevi (1903), Heimo Ilmari (1906) ja Toivo Armas (1910). Johanneksen kuollessa vanhin poika Eino Julius oli vasta 15-vuotias ja nuorin Toivo Armas 2-vuotias. 

​

Ensimmäinen maailmansota alkoi melko pian, ja koko Suomeen julistettiin sotatila. Taloudellisesti ajat olivat enemmän kuin vaikeita. Leskiemäntä Lydia oli kuitenkin neuvokas ja vahva nainen, joka onnistui pitämään talon pystyssä kahden vuosikymmenen ajan. Puikonniemi toim kylän keskuksena ja siellä järjestettiin paljon erilaista toimintaa; iltamia ja valistustilaisuuksia. 

 

1930-luvun alun lamavuosista ja kertyneistä veloista ei kuitenkaan enää selvitty, ja kartano myytiin pakkohuutokaupassa vuonna 1935. Lydia muutti tyttärensä Ainon mukana asumaan Jääskeen. 

​

​

Eino Vänttinen syntyi 9.2.1914 Heinäveden Viitalahden Korpilahdessa, Timolan talossa, Timoteus ja Maria Vänttisen seitsemäntenä lapsena. Timolassa toimi siihen aikaan kansakoulu. Eino sai olla ennen kouluikää jo kuunteluoppilaana ja oppi lukemaan varsin varhain.

 

1930-luvulla hän toimi työnjohtotehtävissä Enso Gutzeitilla Pohjois-Karjalassa Valtimon, Lieksan ja Nurmeksen maisemissa. Ollessaan metsäharjoittelijana Leppävirran Paukarlahdessa Humalamäen tilalla hän tutustui Helmi Maria Konttiseen, ja heidät vihittiin sota-aikana 1942.

​

Eino oli mukana molemmissa sodissa, myöskin Lapin sodassa. Sodan päätyttyä Einon apen kuoltua jo aiemmin ja kahden lankomiehen kaaduttua sodassa, ei hänen vaimonsa kotitilalla ollut jatkajaa. Niinpä Vänttiset tulivat viljelijöiksi Leppävirran Paukarlahteen Juutilanaholle.  Heti kylälle muutettuaan hänet pyydettiin kansakoulun johtokuntaan, jossa hän toimi puheenjohtajana vuosikymmeniä. Tämän lisäksi hän toimi erilaisissa luottamustoimissa kylällä ja kunnassa.

Eino Vänttinen oli metsäalan ammattilainen ja kätevänä miehenä hän teki kotona reet ja pienemmät tarve-esineet. Iltapuhteilla syntyi kenkiä kotiväelle ja vähän naapureillekin. Työvaatteet hän ompeli itse. Tarvittaessa hän osasi leipoa ja laittaa ruokaakin, mikä sen ajan naapureista oli vallan erikoista.

 

Eino Vänttinen oli erittäin sukulaisrakas ja vieraili mielellään kotikylällä Heinävedellä. 

Hildur Anna Salonen, o.s. Wänttinen syntyi Helsingissä  vuonna 1887. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1906 ja opiskeli kieliä Helsingin Yliopistossa sekä Genevessä ja Parisissa. 

 

Hildur Wänttinen solmi  vuonna 1912 avioliiton fil. tri Hugo Salosen kanssa. Perheenemännän tehtävien ohessa hän toimi ranskan ja saksan kielen opettajana m.m. Viipurin suomalaisessa tyttökoulussa 1926—1929 ja Talikkalan yhteiskoulussa 1929—1930.

 

Hildur Salosen elämän eräänä tärkeimpänä luottamustoimena oli Lotta Svärd-yhdistyksen toiminta.  Hän liittyi Lottajärjestöön heti vuonna 1919 . Muuttaessaan Viipuriin ja hän toimi siellä paikallisosaston johtokunnassa vuosina 1930-1936 ja vuodesta 1931 eteenpäin kuului myös Viipurin lottapiirin johtokuntaan.

 

Piirijohtokunnassa Salonen hoiti ensin varusjaoston päällikkyyttä, sittemmin Kannaksen Vartion lottaosaston toimitusta. Lisäksi hän oli Lotta Svärd -lehden monivuotinen piiriasiamies. Hildur Salonen toimi myös vuodesta 1932 alkaen Viipurin piirin Iv- ja viestikurssien johtajana.

Otto Vänttinen oli syntyjään savolainen kivityömiehen poika Karjalan kannakselta. Hän eteni urallaan OY Alfred A. Palmberg AB:n toimitusjohtajaksi. Vaikka Vänttinen oli uransa aikana rakentamassa kohteita ympäri maailmaa, rakkaus omiin juuriin pysyi kuitenkin vahvana. Otto oli Vänttisten sukuseuran aktiivi isolla A:lla ja tuttu näky kesäisillä sukujuhlilla.

Otto Vänttinen syntyi vuonna 1915 Pyhäjärvellä Johan Pekka (1873–1946) ja Kustaava Vänttisen (o.s. Väisänen 1873-1965) perheen yhdeksänneksi lapseksi.  Pekka Vänttinen oli töissä kivityömiehenä Hiitola-Raasuli-ratatyömaalla Karjalan kannaksella.  Perhe muutti isän työn perässä ympäri Suomea, ja perheen kaikki lapset syntyivät eri paikkakunnilla. Otto sai hyvän koulutuksen, ainoana sisaruksistaan. Hän kävi lyseota Joensuussa, Lahdessa, Sortavalassa ja Helsingissä. 

Otto joutui rintamalle niin talvi-  kuin jatkosodassa. Välirauhan aikana hän oli kirjoittautunut Helsingin yliopistoon suorittamaan ylempää oikeustutkintoa. Jatkosota katkaisi opiskelut lyhyeen.  - Onneksi, on Otto todennut. Lakiura ei olisi ollut hänelle mieluisa ura.

 
Sodan loputtua Otto Vänttinen lähti opiskelemaan Tampereen teknilliseen opistoon insinööriksi. Otto oli mennyt naimisiin Saijansa kanssa vuonna 1940 ja perheeseen oli syntynyt kaksi lasta. Otto katsoi, että hänen oli perheellisenä viisasta pyrkiä töihin teollisuuden pariin, sillä sotakorvausteollisuus tarvitsi koulutettua teknillistä väkeä. Olihan hänellä alasta jonkin verran kokemusta ja sukuperinteitäkin. 

 

Palmbergin palvelukseen Vänttinen meni ensimmäisen kerran vuonna 1947. Hän oli tosin välillä töissä Teräsbetonissa vuoden verran, mutta häntä pyydettiin takaisin Palmbergille. Palmberg teki paljon vaativia insinöörin töitä, vesirakentamista, teollisuuskohteita, voimalaitoksia ja siltoja. Yhtiön pääosakkaaksi ja toimitusjohtajaksi Otto Vänttinen tuli vuonna 1960. Hänen aikanaan Palmberg rakensi satakunta siltaa, satamia, teollisuuslaitoksia ja kaikkea aiempaa teknisempää.

 

Kotimaan lisäksi Palmberg laajensi rakennustoimintaa muun muassa Irakiin ja Venäjälle. Otto Vänttinen toimi Palmbergin toimitusjohtajana vuoteen 1977 saakka. Hänestä sanotaan, että eläkkeelle lähtiessään hänellä ei ollut ainoatakaan vihamiestä firmassa tai sen ulkopuolella.
Vänttisten sukuseuran perustamisesta lähtien Otto Vänttinen oli mukana toiminnassa. Hän oli hallituksen jäsen useiden vuosien ajan eikä häneltä jäänyt montakaan kokousta väliin, vaikka hän asui Helsingissä. Korkeasta iästään huolimatta hän tunnollisesti saapui junalla kokouksiin eikä tahtonut kokouspaikkaa siirrettäväksi Savon ulkopuolelle, vaikka sitä ehdotettiin. Sukuseuran hallituksen kokouksista ja sukujuhlista hän sai, omien sanojen mukaan, hyvän syyn vierailla Savossa, mistä hän suunnattomasti nautti. 
 

Helmi Vänttinen syntyi Kangaslammin Joutsenlahden kylän Vänttilään  Adolf Vänttisen tyttäreksi vuonna 1891. 

​

1800-luvun lopulta alkaen siirtolaisuus oli noussut muoti-ilmiöksi; uutta alkua etsittiin valtameren takaa Yhdysvalloista. Myös Helmi Vänttinen  haaveili matkustamisesta mahdollisuuksien maahan. Hän suunnitteli lähtöään Amerikkaan Viktor-ystävänsä kutsumana. Ei ole tarkkaan tiedossa, oliko Viktor Helmin sulhanen vai muu tuttava.

 

Helmi oli hankkinut matkaa varten passin ja matkalippukin tarvittavine käteisvaroineen odotti häntä Turun satamassa. Helmi oli kuitenkin tavannut komean metsätyönjohtajan Elias Tolvasen ennen kuin ehti lähteä matkaan, ja Ahti-poika oli saanut alkunsa. Suvun tarinan mukaan Helmin Adolf-isä ei kuitenkaan hyväksynyt Eliasta vävykseen, koska tämä ei ollut talollinen.  Helmi jäi siis yksin kasvattamaan poikaansa ja Amerikan matka sai jäädä. Hän kuitenkin jatkoi kirjeenvaihtoaan ja ystävyyttä vuosia Viktorin kanssa.

​

Työuran lopetettuaan Helmi asui poikansa perheessä kunnes muutti Koukkuniemen vanhainkotiin Tampereella.  Tosin hän vietti pitkiä aikoja varsinkin kesäisin sukulaisten perheiden luona Puumalassa ja Kangaslammilla. Helmin pojanpoika Heikki Vänttinen on kertonut, että kerran käydessään mummoaan katsomassa vanhainkodissa, mummo oli antanut hänelle kirjekuoren, josta hän pyysi pitämään hyvää huolta. Kuoressa oli matkalippu ja muut paperit Amerikan matkaa varten sekä Viktorin kirjeet ja kortit. 

Kirvesmies, työnjohtaja ja kunnallisneuvos Yrjö Henrik Vänttinen syntyi Tohmajärven Kaurilassa 1.8.1904 tilallisen Herman Juhananpoika Vänttisen ja Riitta Liisa Kekäläisen  vanhimpana poikana.

 

Päätettyään Kaurilan kansakoulun 12-vuotiaana hän oli VR:n ratatöissä Värtsilän asemalla. Viisi vuotta kului erilaisissa ratatöissä, kunnes hän 17-vuotiaana pääsi Värtsilä-Yhtymän palvelukseen. Palvelusta kesti lähes 45 vuotta, kuolemaan saakka.

​

Suoritettuaan asevelvollisuuden Yrjö avioitui Emma Simosen kanssa, ja vuoden 1926 lopulla perheeseen syntyi tytär Hilkka. 

 

Yrjö Vänttinen keskitti tarmonsa yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän otti innolla osaa kunnallis- ja puolue-elämään sekä osuuskaupalliseen toimintaan. 

​

Yrjö oli mukana talvisodassa. Sodan päätyttyä perheen oli jätettävä Värtsilä.  Evakkopaikka löytyi onneksi läheltä sukulaistalosta, Tohmajärven Kaurilasta.  Jatkosodan alettua perhe pääsi takaisin Värtsilän kotiin, mutta se oli tuhottu. Elämä uudelleen rakennetussa kodissa jäi lyhytaikaiseksi, sillä sodan päätyttyä oli evakkomatka Kaurilaan taas edessä, nyt lopullisesti.

​

Yrjö Vänttisen aktiivinen osallistuminen kunnalliselämään veivät kotiin tulon jälkeiset iltatunnit, ja öitä on pitänyt panna jatkoksi.  Oman kyläyhteisön kannalta merkittävä työ oli Vänttisen alulle panema Kaurilan kylän sähköistäminen. Onkamo–Parikkala- rautatietoimikunnan puheenjohtajana tehty työ oli koko Pohjois-Karjalan kannalta ensiarvoisen merkittävä. 

 

Työstä Tohmajärven kunnan edustajana Pohjois-Karjalan Maakuntaliiton ja Pohjois-Karjalan Sähkön hallintokunnissa ja vuosien ajan Tohmajärven eduksi tekemistään palveluksista hänelle myönnettiin kunnallisneuvoksen arvonimi. 

​

Yrjö Vänttinen toimi Tohmajärven kunnanvaltuuston puheenjohtajana 24 vuotta. Hän oli myös innokas osuustoiminta-aatteen kannattaja ja toimi jo Värtsilässä Työväen ja Pienviljelijäin Osuusliikkeen sekä Tohmajärvellä Sisä-Karjalan Osuusliikkeen hallituksessa. Palveluksista osuustoiminta-aatteen parissa hän sai Rochdale-ritarin arvon.

Rauhamäessä tilalla numero 3 asui torppari Pekka Vänttinen (1800–1867) yhdessä veljensä Paavon perheen kanssa.  Pekan ja hänen vaimonsa Annan perheeseen syntyi vuonna 1846 tytär, joka sai nimekseen Fredriika tai Riikka, niin kuin silloin nimitys kuului.

​

1800-luvulla Varkauden ruukkiyhdyskunta eli voimakasta kasvun aikaa ja tarjosi töitä yhä suuremmalle määrälle ihmisiä. Kuten moni muukin maaseudun tyttö tuohon aikaan, löysi Riikkakin tiensä Varkauden ruukille, jossa tapasi tulevan aviomiehensä. Riikka Vänttinen meni naimisiin tehtaan sahamiehenä työskennelleen Aadolf Wilhelm Orbinskin kanssa. Todennäköisesti Riikka on myös työskennellyt tehtaan palveluksessa. Aadof Wilhelm tunnettiin tuttujen kesken Willenä. Hänen isoisänsä oli ollut Suomen sodan majuri ja Ruotsin Kuninkaallisen Miekkaritarikunnan ritari Carl Johan Orbinski.

​

Riikka synnytti esikoisensa Rikhard Aadolfinpojan eli Riku Orbinskin Varkaudessa 25. tammikuuta 1873. Perheonnea ei Orbinskien perheessä kestänyt kauan. Rikhard oli alle kaksivuotias, kun hänen isänsä Wille Orbinski menehtyi Varkaudessa riehuvaan rokkoon vuoden 1874 lopulla. Hän ei ehtinyt täyttää 40 vuotta. 28-vuotias leskiäiti Fredriika jäi pienen poikansa kanssa asumaan Varkauteen. 

​

Myöhemmin myös Rikhard menetti lyhyessä ajassa vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään. Hän jäi leskeksi kahden pienen pojan kanssa. Orbinskien sukukirjassa kerrotaan, kuinka Riikka-mummo saapui Varkaudesta Savonlinnaan auttamaan poikaansa ja pieniä pojanpoikiaan.

​

Varsinkin nuorimmainen, alle kaksivuotias Eero, oli Riikka-mummon hellitty ja lemmikki. Parivaljakko vieraili usein kahdestaan Riikan sukulaisissa Varkauden suunnalla. Matkat tehtiin osin jalkaisin. Orbinskien sukukirjassa on mainio ja Vänttismäisen tunnistettava kertomus siitä, kuinka pieni poika ei aina jaksanut pysytellä tuiman mummon topakassa vauhdissa. Eero oli pysähdellyt, kun ei jaksanut enää kävellä, mutta Riikka-mummo oli mennyt menojaan mustat leveät helmat kahisten, eikä poikasen auttanut muuta kuin juosta salotiellä jälleen kerran isoäiti kiinni.

​

Johannes Vänttinen oli syntyisin Teemassaarelta, jossa hänen vanhempansa Petter Vänttinen (1816–1901) ja Gustava Vänttinen (1823–1898) olivat talollisina tilalla numero 8 ja myöhemmin 5. Petter Vänttinen oli kylän luottomiehiä, sillä hän toimi lautamiehenä sekä alueen kuudennusmiehenä.

​

Johannes Vänttinen oli ammattisotilas. Hän pääsi nuorukaisena Savonlinnaan opiskelemaan opetustarkk’ampujakomppaniaan, ja asepalveluksensa hän suoritti Mikkelissä tarkk’ampujapataljoonassa vuonna 1879. Ura sotilaana houkutteli, ja Johannes jäi töihin Mikkeliin yli vuosikymmeneksi. Hän yleni nopeasti ja kunnostautui myös urheilussa.

 

Vuonna 1893 Johannes muutti Joroisiin, jossa nai kartanon tyttären Lydia Sikasen.  Perheeseen syntyi Joroisissa kaksi poikaa: Eino Julius ja Lauri Johannes. Vuonna 1899 Vänttiset muuttivat takaisin Rantasalmelle Teemassaareen. Johanneksen palvelusaika armeijassa oli myös päättynyt, joten toimeentuloa oli suunniteltava eteenpäin. 

 

Johannes Vänttinen hankki omistukseensa Puikonniemen kartanon  vuonna 1906. Kartanoon kuului myös suurehko puutarha. Tilalta myytiin maitoa osuusmeijeriin ja lihaa ja munia paikkakunnalle. Metsästä myytiin saha- ja polttopuita. Tilalla oli turvepehkutehdas, joka toimi hyvällä menestyksellä. Lisäksi tilalla oli polttomoottorilla toimiva pärehöylä ja katkaisusirkkeli.

Rantasalmella perheeseen syntyi vielä neljä lasta lisää. Johannes Vänttinen ei ehtinyt kauaa isännöidä kartanoaan, vaan hän kuoli heinäkuussa 1912. 

​

​

Olga Maria Vänttinen syntyi Säämingissä vuonna 1893 Kalle ja Ulla Vänttisen perheeseen. Perheessä oli kolme tytärtä ja yksi poika.  Asumuksena perheellä oli pieni savupirtti. 

​

Vuonna 1912 Olga muutti Tammisaareen konditoriaoppiin. Tammisaaresta Olgan tie vei Viipuriin ja sieltä Helsinkiin, jossa hän tapasi tulevan aviomiehensä Väinö Leivon. Väinö kosi Olgaa sormuksen kanssa niin nopeasti, ettei Olga osannut ottaa asiaa vakavasti, vaan pyysi laittamaan sormuksen hänen varpaaseensa.

 

Komea Väinö valloitti kuitenkin Olgan pian ja pari avioitui. Väinö kuoli kuitenkin suhteellisen nuorena vuonna 1928. Olga jäi yksin neljän lapsen kanssa. Rahaa ei ollut ja miehen kaupasta oli jäänyt velkaa. Sen aikaiselta sosiaalihuololta ei saanut apua, koska lapset olivat kauniisti puettuja ja koti siisti. "Pyyssyyhän tuo luuttu köyhänkin kädessä", oli Olga tokaissut sosiaalihuollon tarkastajalle. 

​

Talvisodan kynnyksellä Olga meni naimisiin Otto Salmelan kanssa ja muutti Maaninkaan Oton kotiseudulle sotaa pakoon. Olgan vanhin tytär oli mennyt naimisiin tanskalaisen miehen kanssa ja Olga oppi loistavaksi tanskalaisten viinereiden leipojaksi.

 

Oton kuoltua vuonna 1947, Olga asui vuorotellen milloin kenenkin tyttärensä luona. Hän piti kaikkien kodit järjestyksessä ja siisteinä. 

​

​

Yrjö Vänttinen syntyi vuonna 1924 Varkaudessa Vilhelm ja Aino Maria Vänttisen perheeseen. He asuivat Varkauden keskustassa Jukolan talossa. Yrjö menetti äitinsä hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän oli ainoastaan 12-vuotias äitinsä kuollessa. Isosisko Kerttu yritti pitää kurissa viittä villiä ”Jukolan veljestä”, jotka isä koulutti kaikki hyviin ammatteihin. Yrjöstä tuli insinööri ja opettaja. 

​

Palveltuaan sodassa rintamalla Yrjö meni naimisiin Maija Bergströmin kanssa, ja perheeseen syntyi tytär Riitta vuonna 1948. Perhe muutti Kuopioon, kun Yrjö sai opettajan viran ammattikoulusta. Hän oli mukana lukuisissa ammattikasvatushallituksen kehittämisprojekteissa ja alansa oppikirjojen kirjoittamistyössä. Yrjö oli myös mukana integroidun opetusmenetelmän kehittämisessä teknilliseen oppilaitokseen. Panoksestaan opetustyön kehittämiseen hän sai tasavallan presidentin myöntämän yli-insinöörin nimen ja arvon. Hänellä on ollut myös yhteinen insinööritoimisto Olli Vuoren kanssa.

​

Yrjö oli aktiivinen sukuseuran toiminnassa alusta alkaen. Hän oli vuosia hallituksen jäsenenä ja isännöi Maijan kanssa yhdet muistettavimmat sukujuhlat kotonaan Saitta Perikadossa Karttulassa. Yrjöllä oli mukanaan aina  yllätysohjelmaa ja hän piti  huolen, ettei hiljaisia hetkiä päässyt syntymään. Milloin pidettiin huutokauppaa, milloin pidettiin muuten puhetta, milloin kerrottiin hauskoja juttuja. Suvun naiset saivat nauttia usein Yrjön oikeaoppisista käsisuudelmista ja kohteliaista tavoista. Yrjössä yhdistyi välittömyys, värikkyys ja vitsikkyys ainutlaatuisella tavalla.

Eila Sisko Räisänen oli äitinsä Hilma Marian os. Vänttinen kautta Mäntymäen Vänttisten sukukuntaa. Hilma avioitui naapurin pojan Oskari Räisäsen kanssa, ja lapsikatraan neljäntenä syntyi Eila Sisko. Perhe asui Unimäen taloa Harjurannalla. Yhteistalouteen kuului useampi perhe, kaikki isä Oskarin sukua. 

Lähtökohdat Eilan lapsuudelle olivat haastavat. Kuolema tuli tutuksi Eilalle pienestä pitäen. Neljän vuoden aikana 1920-luvun alkupuolella Unimäeltä kuoli erilaisiin sairauksiin neljä
aikuista ja kaksi lasta. Eila menetti äitinsä, sisarensa, veljensä, setänsä ja tätinsä ja vielä yhden lähisukulaisen. 

 

Eila Räisänen vietti muutamaa viime vuotta lukuun ottamatta koko ikänsä Unimäellä. Työtä tarjosivat normaalin maatalouden lisäksi Unimäellä sijainneet kylän posti, käsivälitteinen puhelinkeskus, kylän lääkekaappi ja alakoulu. Eila tuli kyläläisille tutuksi ja oli hyvin palveluhenkinen ihminen. 

Yhdessä sisarensa, jo 1960-luvun alussa leskeksi jäänen Elman (Pöllänen) kanssa he hallinnoivat Unimäkeä 1950-luvulta lähtien. Unimäen tupa oli aina hieno kangaspuineen, pitkine pöytineen ja penkkeineen, räsymattoineen ja isoine ikkunoineen. Postilla käydessä oli mukava kurkistaa Eilan kesähuoneeseen, joka oli tuvan oven pielessä. Siellä kukkivat maljakossa tuomet ja sireenit.

 

Eila Räisäsellä oli aina aikaa niin läheisille kuin kyläläisillekin. Eilalle luonteenomaista oli tasapuolinen ja avoin suhtautuminen kanssaihmisiin. Elämänmyönteisyys ja leikkisyys olivat hänen ”tavaramerkkejään”.

Urheilun, varsinkin pesäpallon ja hiihdon, seuraaminen oli Eilalle rakasta. Lukuisat tunnit hän vietti pesäpallokentän reunalla tai hiihtokilpailuissa kannustaen läheistensä lapsia ja
nuoria. 

​

​

​

Jeremias Vänttinen oli aikanaan hyvin tunnettu maanviljelijä Kangaslammin pitäjässä. Hän syntyi kesäkuun 26. päivänä 1863 Luostarilanmäen tilalla, jonka hoidon hän joutui varsin nuorella iällä ottamaan haltuunsa. Jeremias Vänttisen isännöidessä Luostarinlanmäki oli ensiluokkaisessa kunnossa, ja tila laajeni hänen sitkeän ja pitkäjänteisen työnsä tuloksena.

 

Nuorempana Jeremias Vänttinen oli keskeinen henkilö kunnalliselämässä toimien useita vuosiakunnallislautakunnan esimiehenä. Hän kuului myös useita vaalikausia kunnanvaltuustoon ja hänellä oli lukuisia muita luottamustehtäviä. Hän oli aikaansa seuraava, ja oli mieluusti
mukana maa- ja karjatalouden edistämisessä. 

​

Hän harjoitti myös meijeritoimintaa ja edistyksellistä liiketoimintaa ostamalla Ahvensalmi-nimisen sisävesilaivan.

​

Jeremias Vänttisen muistokirjoituksessa häntä luonnehditaan talonpoikaishongaksi, joka edusti kunnialla talonpoikaisperinteitä. Yhteiskunnallisten asioiden ohella häntä kiinnostivat myös valtiollisen asiat, joihin hänellä oli selkeät ja suorat näkemykset. 

Vieno Kyllikki Esaiaksentytär Vänttinen syntyi vuonna 1915 Esaias ja Anni Vänttisen esikoisena Härmäniemen Kukkolanmäellä. 

​

Nuorena tyttönä Vieno haaveili käsityönopettajan ammatista. 

Vieno avioitui 25-vuotiaana kirvesmies Otto Juutilaisen kanssa ja muutti miehensä kotitilalle, joka sijaitsi ainoastaan muutaman kilometrin päässä. 

​

Vienolle ja Otolle syntyi vuosien 1941–1956 välillä yhteensä kymmenen lasta, kuusi poikaa ja neljä tyttöä.  Omien lastensa lisäksi Vieno hoiti toistenkin lapsia pyhäkoulun opettajana.  

​

Tunnustuksena elämäntyöstään äitinä ja kasvattajana Suomen tasavallan presidentti myönsi Vieno Juutilaiselle Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein keväällä 1997. Kunniamerkki luovutettiin äitienpäiväjuhlassa Säätytalolla Helsingissä.

 

Samalla matkalla Vieno pääsi tapaamaan neljättä polvea eli lapsenlapsenlasta, pojantyttärentytärtä. Lastenlapsia Vienolle ehti kertyä 16.

​

​

Armas Vänttinen asui koko elämänsä ajan Kangaslammin kunnan Harjurannan kylällä, kotitilallaan Mäntymäellä (ent. Paavola). Hän oli Esaias ja Henriikka Vänttisen kahdeksasta lapsesta kolmas.

​

Armaksen isä kuoli vuonna 1908 ollessaan 43-vuotias ja hänen jälkeensä tilan ohjat otti hoitaakseen hänen leskeksi jäänyt vaimonsa Henrika. Henrika huolehti perikunnan nimissä tilasta 15 vuotta ja huolsi seitsemän lastaan yksinhuoltajana aikuisiksi. Armas oli isänsä kuollessa rippikouluikäinen, mutta joutui jo tällöin osallistumaan äitinsä ja veljiensä kanssa talon töihin.

​

Armas kävi 2-vuotisen maamieskoulun Otavassa, mutta suunnitteli menevänsä pehtooriksi vaimonsa Idan työpaikalle Kuopion lähellä olleeseen Leväisen kunnalliskotiin. Mutta toisin kuitenkin kävi. Armaksesta tuli Mäntymäen isäntä 30 vuodeksi ja Idasta (vastentahtoisesti) sen emäntä.

​

Kun talonpito Henrikan jälkeen jäi Armakselle, hän otti velkaa ja maksoi sisaruksilleen heidän perintöosuutensa. Armas huolehti tilasta hyvin. Peltoalaa lisättiin ja taloa kunnostettiin. Henrika jäi asumaan tilalle syytinkiläisenä nuorimman tyttärensä Tyynen kanssa.  Armaksella ja Idalla oli neljä vuosina 1918-1924 syntynyttä lasta, Niilo, Aksel, Ilma ja Timo. 

​

Mäntymäellä juhlittiin isännän, Armas Vänttisen 60-vuotispäiviä vuonna 1952 koko suvun ja kylän voimin. Valokuvien mukaan paikalla oli lähes 60 ihmistä. Mäntymäki oli juuri kunnostettu, ainakin ikkunat ja katto oli korjattu ja ulkoseinät maalattu keltaisiksi. Juhannuskoivut koristivat juhlapäi-vänä ovenpieltä. Lahjaksi päivänsankari sai ainakin hopeapäisen kävelykepin ja hopeisen savukera-sian niin kuin siihen aikaan oli tapana.

​

Armas Vänttinen kuoli 60-vuotiaana 16.3.1953, runsaat puoli vuotta juhlien jälkeen.

​

​

​

​

Tyyne Alviina Wänttinen syntyi Mäntymäen taloon Esaias ja Henrika Wänttisen nuorimmaksi tyttäreksi vuonna 1906.

​

Nuorena Tyyne lähti töihin sisäköksi ensin virkamiesperheeseen ja sittemmin Kangaslammin apteekkarille Kaarlo Koskenvuolle. Koskivuo oli muuttamassa apteekkariksi Karjalan kannakselle Metsäpirttiin ja houkutteli myös Tyyneä mukaansa sanomalla: ”Pittäähä meijä siel Metsäpirtisskii syyvvä.”

 

Muutto Metsäpirttiin oli kohtalon oikku, sillä Metsäpirtissä Tyyne tapasi Väinö Oravan. Käsistään taitava Väinö tuli tekemään remonttihommia apteekkarille. Tapaaminen johti siihen, että Tyyne ja Väinö avioituivat.

​

Sodan sytyttyä Väinön tie vei sotaan ja Tyynen evakkotie ensin takaisin Savoon sukulaisiin Kangaslammille. Matkaa taitettiin härkävaunussa usean päivän ajan. Tyyne oli ollut likainen ja nokinen saapuessaan Unimäelle sisarensa Hilma Marian perheen luo. Tyyne sai evakkomatkan seurauksena vielä korvatulehduksenkin ja joutui leikkaukseen Varkauden sairaalaan. Heti toivuttuaan hänet kuitenkin komennettiin muonitustehtäviin Kangaslammin kirkolle suojeluskunnan esikuntaan. Jouluaattokin 1939 meni lottatehtävissä.

 

Evakkotaival jatkui edelleen Väinön kotipaikkakunnalle Mynämäkeen. Perheeseen syntyi kolme lasta. Vuonna 1948 rakennettuun rintamamiestaloon asettuivat asumaan myös Väinön vanhemmat, Maria ja Paavo Orava. Maria-mummo oli halvaantunut ja näin hoidettavana toistakymmentä vuotta emännän töiden rinnalla. Tyyne oli siis sen ajan omaishoitajana.

 

Perhe oli asettunut Mynämäkeen, kauas Tyynen kotiseudun ja sukulaisten luota Savon sydämestä. Kaipuu Savoon omaisten luo oli kova. Puhelin oli silloin oikea henkireikä ja langat kuumana kun ”huasteltiin”. Mahdollisuuksien mukaan käytiin myös Savossa,  lapset pääsivät joillakin kerroilla mukaan. Perheen tiiviit suhteet Savoon ovat säilyneet edelleen. 

​

Tyyne sopeutui erinomaisesti lupsakkaalla savolaisluonteellaan Mynämäen väestöön. Pian hän löysi tiensä aktiivisesti kirkollisiin harrastuksiin esiintyen niissä usein, esimerkiksi lausuen runoja. 

​

Tyyne oli tuttu ja näkyvä hahmo Vänttisten sukujuhlilla usean vuoden ajan. Ensimmäisen kerran Tyyne osallistui sukujuhlille vuonna 1989, jolloin hänelle luovutettiin ensimmäisen kerran vanhimman valtikka. Tyynen nimi kaiverrettiin yhteensä neljä kertaa peräkkäisinä vuosina valtikkaan.

 

- Ens kerran kun käyp, tulloo toisennii kerran, lohkaisi Tyyne sukujuhlilla. 

​

​

​

Ernest Vänttinen syntyi Viipurissa vuonna 1871 Henrik ja Anna Lovisa Vänttisen neljänneksi lapseksi. 

​

Ernest sai hyvän koulutuksen ja suoritti ylioppilastutkinnon syntymäkaupunkinsa ruotsalaisesta lyseosta kesäkuun 14 p:nä 1890 . Sen jälkeen hän  lähti Helsingin yliopistoon opiskelemaan ja hän suoritti fil. kand. tutkinnon 1894 pääaineina matematiikka ja fysiikka ja samana vuonna kasvatusopintutkinnon alkaen heti valmistua opettajaksi maamme oppikouluihin. Jo ylioppilasvuosinaan hän harjoitteli lukujen ohella opettajan tointa, paitsi yksityisopettajana, ollen lyhemmän ajan v. 1892 matematiikan v. t. kolleegana samassa koulussa, josta hän oli ylioppilaaksi päässyt. Sittemmin hän toimi väliaikaisena opettajana Sortavalan seminaarissa, Kuopion ruotsalaisessa yhteiskoulussa ja Helsingin ruotsal. realikoulussa kunnes hän tuli 1896 Kotkan suom. yhteiskoulun johtajaksi sekä mieliaineittensa matem. ja fys. opettajaksi, hoitaen samalla Kotkan kaupungin kansankoulujen tarkastajan virkaa. Ernest valittiin vielä samana syksynä koulun rehtoriksi.

​

Kotkassa hän alkoi kirjoittaa oppikirjoja, esimerkiksi Laskuopin oppikouluja varten syntyi vuonna 1900. 

​

Wänttinen siirtyi matematiikan ja kemian lehtoriksi Jyväskylän lyseoon vuonna 1901, jossa hän työskenteli opettajanuransa loppuun saakka. Viimeiset vuodet Lyseon rehtorina.

​

Vuodesta 1908 lähtien hän toimi Jyväskylän yleisen sairaalan toimitsijana. Lyseon vararehtoriksi hänet nimitettiin 1905 ja rehtoriksi 1917. Yli kahden vuosikymmenen oli siis Ernest Wänttinen J:kylän lyseon palveluksessa ja suoritti siten suurimman ja merkittävimmän osan elämäntyöstään tässä koulussa ja tällä paikkakunnalla

 

Nuoruuden innolla hän oli opettaja- ja kasvattajatehtäväänsä antautunut ja luonteenomaisella tunnollisuudella ja tarkkuudella hän tehtävänsä aina suoritti. Jokainen, joka hänen kanssaan tuli kouluasioissa tekemisiin, huomasi varmaan, millä vakavuudella ja syvällä antaumuksella hän kasvattajatehtäväänsä suhtautui. Oppilaiden luonteen kehitys, heidän muodostamisensa velvollisuudentuntoisiksi, isänmaataan rakastaviksi kansalaisiksi oli Ernest Wänttiselle sydämen asia. Sitä hän puheissaan oppilaille terotti, sillä pohjalla hän koetti kehittää oppilaiden edesvastuuntunnetta ja hyvää toverihenkeä. Aina hän oli valmis oppilaitaan palvelemaan neuvoilla ja kehoituksilla vieläpä senkin jälkeen, kun he Olivat oppilaitoksen jättäneet; heidän menestyksensä oli hänen suurin ilonsa. Nuorison kasvattaminen oikeuden, totuuden ja hyvän palvelukseen oli voimakkain pyrkimys hänen elämässään.

 

Opettajana oli Ernest Wänttinen tunnettu tietorikkaaksi ja taitavaksi saaden täsmällisen selvällä esityksellään heikommatkin oppilaat käsittämään matematiikan monille niin vaikeita ongelmia. Hän oli samalla vaativa opettaja, jonka tunnille ei ollut hyvä tulla valmistumattomana, läksy piti osattaman, se oli opettajan tinkimätön vaatimus.

​

On luonnollista, että tällainen selväpiirteinen, määrätietoinen opetus tuotti myös hyviä tuloksia. Harvoin hänen oppilaansa kompastuivat noissa pelätyissä ylioppilaskokeissa. Luonnonopin opetuksessa hän esiintyi taitavana kokeiden tekijänä, käyttäen esillä olevan seikan selventämiseksi uusimpia saavutuksia ja monia itse keksimiään laitteita, joista erityisesti mainittakoon hänen suunnitelmansa mukaan tehty onnistunut seinätaulu sähkövirran käyttöä varten.

 

Uudenaikaisista opetusmenetelmistä ja uusista oppikirjoista oli Ernest Wänttinen huvitettu seuraten valppaasti koti- ja ulkomaista tuotantoa sillä alalla ja kantaen itsekin kortensa kekoon julkaisemalla useita matematiikan ja fysiikan opetusta koskevia kirjoituksia ja kirjaarvosteluja sekä oppikirjoina »Laskuoppi oppikouluja varten" ja »Kemian Alkeet oppikoulujen tarpeeksi". Suomennoksina hän julkais Launhardfin »Luonnontiet! eden voittokulku" ja Lindman'in »Fysiikan oppikirja" lyseoiden yläluokille. Rehtorina hän oli tarmokas ja taitava osottaen suurta tahdikkuutta ja käytännöllistä älyä vaikeimpienkin tehtävien selvittelyssä. Suhteensa sekä opettajiin että oppilaisiin oli suora ja teeskentelemätön ja siksipä hänen avoimesti lausuttu sanansa aina herättivät luottamusta ja aikaansaivat tarkotetun vaikutuksen.

 

Oppilaiden yhteisharrastuksia hän suosi erityisellä lämmöllä. Varsinkin koulun orkesterille, jossa hänen oma poikansakin oli mukana, hän omisti erikoista huomiota. Mutta Ernest Wänttinen ei ollut ainoastaan etevä koulumies, hän oli sen lisäksi harvinaisen taitava ja innostunut kunnallismies, joka voimiaan säästämättä asettti suuren käytännöllisyytensä, uupumattoman työtarmonsa ja harrastuksensa yhteiskunnan käytettäväksi. Hänelle uskottiinkin mitä erilaisimpia kunnallisia tehtäviä ja aina hän osoitti töissään suurta asiallisuutta, tervettä arvostelukykyä ja lujaa päättäväisyyttä.

 

Jyväskylän kaupungin valtuustoon hän kuului v:sta 1905 alkaen keskeymättä kuolemaansa saakka hoitaen suurimman osan siitä ajasta puheenjohtajan vaikeaa ja vastuunalaista tointa. Suuriarvoinen oli se työ, minkä Ernest Wänttinen teki sekä koulun että yhteiskunnan palveluksessa; se oli täysipainoista, uhrautuvaa velvollisuuden täyttämistä. Hän olikin pidetty mies koulumiehenä, yhteiskunnallisena toimihenkilönä ja yksityisenä kansalaisena. Se tuli selvimmin näkyviin hänen viime juoluk. 20 p:nä täyttäessä 50 vuotta. Kunnianosoitukset olivat silloin suuremmoiset koulun, yhteiskunnan ja yksityisten ystäväin taholta. Ja tiedon levittyä hänen odottamattomasta lopustaan valtasi painostava surun tunne laajat piirit ja hänen hautajaistilaisuutensa elokuun 22 p:nä muodostui vaikuttavaksi, mieliinpainuvaksi surujuhlaksi runsaine kukkaistervehdyksineen ja muistopuheineen.