VÄNTTISTEN
sukuseura ry
FREDRIIKA VÄNTTINEN Orbinski 1846-1924

Rauhamäessä, tilalla numero 3, asui torppari Pekka Vänttinen (1800–1867) yhdessä veljensä Paavon perheen kanssa. Pekan ja hänen vaimonsa Annan perheeseen syntyi vuonna 1846 tytär, joka sai nimekseen Fredriika – tuttavallisemmin Riikka, kuten nimi tuohon aikaan usein lausuttiin.
1800-luvulla Varkauden ruukkiyhdyskunta kasvoi nopeasti ja tarjosi runsaasti työmahdollisuuksia. Kuten monet maaseudun tytöt tuohon aikaan, myös Riikka lähti työn perässä Varkauden ruukille. Siellä hän tapasi tulevan puolisonsa, tehtaan sahamiehenä työskennelleen Aadolf Wilhelm Orbinskin. On todennäköistä, että Riikka itsekin työskenteli ruukin palveluksessa. Aadolf Wilhelm – tuttujen kesken Wille – oli taustaltaan mielenkiintoinen: hänen isoisänsä oli Suomen sodan majuri ja Ruotsin Kuninkaallisen Miekkaritarikunnan ritari Carl Johan Orbinski.
Riikka synnytti esikoisensa, Rikhard Aadolfinpojan eli Riku Orbinskin, Varkaudessa 25. tammikuuta 1873. Perheonnea ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Riku oli alle kaksivuotias, kun hänen isänsä Wille menehtyi Varkaudessa riehuneeseen rokkoon vuoden 1874 lopulla, vain hieman ennen 40-vuotispäiväänsä. 28-vuotias leskiäiti jäi pienen poikansa kanssa asumaan Varkauteen.
Myöhemmin elämä koetteli myös Rikhardia, joka menetti lyhyessä ajassa vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään. Hän jäi kahden pienen pojan yksinhuoltajaksi. Orbinskien sukukirjan mukaan Riikka-mummo matkusti Varkaudesta Savonlinnaan auttamaan poikaansa ja hoitamaan pojanpoikiaan. Erityisesti nuorimmainen, alle kaksivuotias Eero, oli Riikka-mummon silmäterä ja hemmoteltu lemmikki.
Riikan ja Eeron kerrotaan tehneen yhdessä matkoja Varkauden seudulle sukulaisten luo – usein osan matkasta jalan. Sukukirjassa on mainio, hyvin Vänttismäinen kertomus siitä, kuinka pieni poika ei aina jaksanut pysyä topakan mummon vauhdissa. Kun Eero väsyi ja pysähteli, Riikka-mummo jatkoi määrätietoisesti matkaa mustat, leveät helmat kahisten. Poikasen ei auttanut muu kuin juosta salotietä pitkin ja tavoittaa jälleen kerran tuima mutta rakastava isoäitinsä.
teksti: Heli Mäki